Haastava koira

Mietin pitkään mistä kirjoittaisin tänään.

Viime viikonloppuna vietettiin jälleen koiranäyttelyiden kruunajaisia, eli Voittaja,-näyttelyitä eli Messaria. Minulla jo pari viikkoa ennen itse näyttelyä kammottava lavakammo velloamassa vatsanpohjassa, koska ilmoittamani Mokan hyvän koirakansalaisen käytös on ottanut takapakkia, luultavasti teini elää toista murrosikäkautta, sillä se tuntuu olevan täynnä örisevää testosteronia ja rinta rottingilla-uhoa. Harkitsin myös poisjäämistä, miksi mennä häpeämään tuon paviaanin riehumista kaiken kansan keskelle kun voidaan jäädä kotiinkin ja välttää tuijotuksesta johtuvat tulipunaiset kasvot ja nihkeä hiki otsalla? Sitten mietin taas, että hitot. Menen sinne koira napakalla hihnalla, hiihdetään kehälle tuntia ennen katsomaan messukeskuksen kansainvaellusta, kehään ja äkkiä pois. Tuleepahan nähtyä missä vaiheessa vuosikkaan hermorakenne menee, onko se siellä kuset housussa vai huutaako räkäposkella koko ajan ja koliseeko herneet siellä pääkopassa lainkaan. Noh...

Se oli jotain noiden väliltä. Sain koiraan hyvin kontaktia, ruoka maistui, naksuttimeen reagoitiin, tutuista ihmisistä tykättiin ja vieraita siedettiin. Koirille kiroiltiin, ei nyt välttämättä sellaista "fuck you and fuck your ancestors" vaan heihettelyä että mitä täällä tapahtuu, tämä on outoa ja jännittävää, ja minun on saatava purettua turhautumiseni parhaalla tavalla, jonka terrieri tietää - ääntään käyttämällä. Vannon, että minulla helisee pääkopassa vieläkin Mokan jylähdykset, sen verta korkealta ja kovaa sieltä irtosi kommenttia. Hävettikö? Kyllä helvetissä. Kaduttiko, että olemme siellä aiheuttamassa lisämeteliä? Ei ja kyllä. Messukeskus on todella hektinen ympäristö, joten se vaatii koiralta junan vessan lailla toimivia aivoja, mistä olen kiitollinen, että muilla koirillani on. Nauttiiko koirat tuosta ympäristöstä vaikka sietäisivätkin sitä? Suurin osa tuskin, mutta koirat antavat meille ihmisilleen tajuttoman paljon asioita anteeksi.

Lauantaina meni paremmin ja sunnuntaina huonommin, niin koiran kuin oman mielialan että kehäsaavutusten kanssa. Helsinki Junior Winner -titteli ja PU4 ensin ja EH ja JUK2 seuraavaksi. Voisin kirjoittaa ummet ja lammet koiranäyttelyiden älyttömyydestä harrastuksena, ja miten oma kiinnostus on alkanut lopahtaa +10 vuoden harrastamisen jälkeen. Ei siksi, että omat koirat eivät ole koskaan olleet rotumääritelmällisesti erityisen laadukkaita vaan koska rotukoira-maailma alkaa olla itselle suhteellisen luotaantyöntävä. Haluaisin manssia helpomman ja rauhallisemman rodun seuraavaksi, mielessä pyöritellyt etnankoiraa ja viime aikoina sileäkarvaista collieta, mutta sitten ajatukset palaavat pisteeseen, että mitä jos ottaisikin taas seropin. En halua ulkomaista rescueta, mutta Suomessa sekarotuiset pentueet ovat lähes aina pentutehtailun tai naapurin Mustin ja Maijan lehtolapsia, joka myöskään ei kiinnosta. En tiedä. Ehkä pitää alkaa harrastaa kultakaloja.

Tästä prologista tuli aivan liian pitkä siihen nähden, mitä teimme tänään, joten pitkästä virsi kaunis: puin sielunkoirani pinkkiin ja lähdimme bussilla Vuosaareen, sillä oli jo aikakin, että Naava ja minä teimme kahdestaan jotain. Yli kaksitoista vuotta mansseja omistaneena on opettanut minulle, ettei rotu ole erityisen laumahenkinen. Koirat kiintyvät ennen kaikkea omistajaansa lajitovereitaan enemmän ja monessa useamman koiran taloudessa tulee hankaluuksia, kun manssi tekee ihmisestään resurssin. Naava on ollut siitä mukava poikkeus ja vaikka huomaan siitä valtavasti rakkautta ja anteeksiantoa minua kohtaan, se on antautunut ajatukselle, että minut on jaettava muiden kanssa. Ehkä juuri siksi sen kanssa on miellyttävää olla kahdestaan. Se oli aidon kiitollinen kaikesta huomiosta ja vapaudesta, ja ennen kaikkea, se oli helppo. Taivas, miten helppo eläin Naava on! Siitäkin huolimatta, että se on reaktiivinen, tämä lähes kahdeksanvuotias manssi tietää tasan tarkkaan mitä ajattelen ja äänensävyni koko lenkin ajan oli hiljainen, pehmeä, ja rentoutunut, ja koiran mieliala seurasi perässä kuin peilikuva.

Kallahdenniemellä valo oli vihreää ja kultaista, ehkä hieman savuista? Meri ja rannat tuoksuivat todella voimakkaasti suolalle ja kalalle ja levälle, melkein kuin olisi ollut kävelemässä kesäisellä torilla. Ilma oli lempeä, mittari hädin tuskin pakkasen puolella, mutta kärjessä tuuli oli napakka ja onnistui luikertelemaan paksun Hööksin ratsastustakinkin alle. Naava sai mennä jolkottaa viiden metrin liinassa, mutta sinne tänne haihattelevan poikansa sijaan se tarkkailee koko ajan kehonkieltäni ja liikkeitäni, pysähtyen käskemättä kun jäin katselemaan tai kuvaamaan jotain. Tuota eläintä voisi pitää varmaan Helsingin keskustassa vapaana, käskyn alla se menee vieraista koirista ohitse hartiaa hipoen, yllätykset ilmoitetaan haukulla. Näin ei todellakaan ollut aina. Naava ei ole saanut vain kerran tai kahdesti vaan kolmesti vieraan koiran kimppuunsa ja manssien pehmeyden tietäen, ihmettelin tänään miten se ei ole yhtä räjähtävä kuin poikansa, mutta sitten muistin mite tajuttomasti olemme tehneet töitä. Pahin aika oli Halloween-pentueen jälkeen kun tuoreesta äidistä kuoriutui irvistelevä susiemo ja se näki vihollisia kaikkialla. Vuonna 2020 ajattelin, että ensimmäinen pentue jäi myös viimeiseksi, eihän tällaista räyhänhenkeä voi käyttää jalostukseen, kun joudun käyttämään verta, hikeä ja kyyneliä LAT-tekniikkaa rummuttaessani kalloihimme. Meni pari vuotta ja yhtäkkiä käsissäni oli täysin erilainen koira. Jossain vaiheessa sille oli palautunut ilo ja luotto minuun ja muihin ihmisiin, siihen pystyi luottamaan missä tahansa kuin idästä nousevaan aurinkoon. Kun Naava on saanut kävellä vieraan koiran kanssa pari minuuttia, se haluaa rakastaa, rakastaa, rakastaa. Ja kaikki Naavan tuntevat tietävät miten paljon se rakastaa heitä. Silmämunien ja kitalaen pesua myöten.

Näen Naavassa paljon itseäni. Olemme sosiaalisia kun on pakko olla, mutta muuten nautimme seesteisyydestä emmekä karsasta melankoliaa. Pidämme hitaista, hiljaisista hetkistä ja iloitsemme pienistä onnistumisista. Katsoimme yhdessä tänään aaltojen pieniä vaahtopäitä ja istuimme kalliolla seuraamassa ruokailevia kyhmyjoutsenia. Totesimme meriveden olevan liian kylmää ja säikähdimme valtavaa mustaa koirasutta, joka tuli yllättäen selän takaa näköpiiriin. Syötin Naavalle vuoden viimeisiä, varmasti kirkuvan happamia puolukoita ja se löysi meille kauniin penkin, josta ottaa kuva. Kallahdenniemi tarjosi enemmän kuin olin odottanut, ei mitään mieltä astraalitasolle nostavaa, mutta juuri sellaisia pikkuruisia yksityiskohtia, joista tuli hyvä mieli. Saimme molemmat sieltä mitä tarvitsimme.