Rakas päiväkirja, tänään...
Olen aina ollut kehno pitämään päiväkirjaa, mutta viime aikoina mielenpohjalle kertyneet ajatukset kaipaavat pukeutumista sanoiksi aina vain runsaammissa määrin. En ole valittaja tai vuodattaja, varjonmustat tunteeni ja niitä jo melkein vuosikymmenen hallitseva vaikea-asteinen masennus kuuluvat vain minulle ja terapeuteilleni, mutta ehkä kevyempi ote luovan sanan kanssa toisi viikkoon jotain mielialaa hellivää, jotain kuplivaa, jotain mistä olla ylpeä.
Tämä blogi käsittelee masentuneen koirankasvattajan arkea valokuvin ja runoin.
Rakas päiväkirja,
tänään paistoi aurinko.
Kaamosaika on turhauttavan vaikeaa minulle. Olen se tuhkanharmaa yöperhonen räpistelemässä ikkunaa vasten, kun yritän kohti asunnon ainoaa päällä olevaa valoa ja ilman sitä olen väsynyt, tahmea, vaitonainen ja ärtynyt. Aivosumu, fyysisesti kipeä ja flunssainen olo ja takaraivoon kaivautunut päänsärky on tuttua marraskuusta maaliskuuhun, ja kyllä, siihen jossain vaiheessa turtuu. Minulla on ollut jo muutaman vuoden ajan muistin kanssa ongelmia ja tämä kyllä näkyy kaamosajan "mielenseisauksena", kun olet tekemässä jotain huomenna ja huominen oli jo päivä jälkeen toissapäivän. Joten hartaasti odotan, että talven kestävä silmien räpäytys olisi pian ohitse ja palaamme kohti valoa.
Mikä ihana syy oli lähteä ulos korttelia pidemmälle jo pari viikkoa kestäneen sateenharmaan pimeyden jälkeen, kun näin säätiedotusten lupaavan aurinkoa keskiviikolle. Tiesin, että haluan ottaa Mokan mukaan, koska sillä tuntuu myös olleen enemmän turhauttavia kuin mieluisia päiviä takana ja tarvitsemme molemmat hengähdyksen neljän koiran laumasta. Minne pääsisimme kätevästi bussilla niin, että ehdimme liikkua valoisaan aikaan? En tiedä mistä ja miten Lammassaari tuli mieleeni, mutta Kontulasta lähti kätevästi bussi siihen hollille, joten ei kun hitaan heräämisen, puolen tunnin aamulenkin ja kuuman teekupposen jälkeen kamera reppuun ja koiralle lämmintä päälle, mittari näytti pakkasta -7 astetta. Mokka kipeästi tarvitsee kovempia pakkasia varten paksumman haalarin, mutta yllätyin miten hyvin se tarkeni fleecepaidan, BOTin verkkoloimen ja tossujen varassa, luultavasti paremmin kuin minä kollareissa ja aivan liikaa elämää nähneissä vuorettomissa talvikengissä.
Otin kuonokopan mukaan siltä varalta, että vuosikkaalla olisi huono päivä, mutta kattia kanssa, se istui bussissa ja kuunteli pää kallella kun viereisen penkkirivin vanhempi rouva jutteli hänelle niitä näitä. Mokka pärjää koiraohituksissa huomattavasti paremmin ilman laumaa, kun ne eivät ruoki toistensa innostusta ja naksuttimen uudelleen käyttöön ottaminen nopeutti kyllä taas palkasta kiinnostumista. Minulla kesti hetken hahmottaa Google mapsista huolimatta miten pirussa sinne Lammassaareen pääsee (en ole koskaan tullut Viikinrannan kautta), mutta jäimme Tekniikanmuseon pysäkillä ja pääsimme Pornaistenniemen luontopolulle alta kymmenen minuutin. Aurinko oli selvästi houkutellut kaikki kynnelle kykenevät ulkoilijat, mutta ei onneksi viikonloppumaiseen tungokseen asti. Näitä sairaseläkkeen halpoja hyviä puolia on mahdollisuus päästä päiväsaikaan ulkoilemaan, en tiedä miten kestäisin jos pimeällä pitäisi lähteä töihin ja palata kotiin kun on yhtä pimeää.
Lammassaari on minulle tuttu, mutta nopeasti unohtunut paikka. Olen käynyt siellä viimeksi 2015 tai 2016 Marvelin kanssa kun se oli Mokan ikäinen, joten ehkä oli aika virkistää muistia. Tuore lumi oli rapeaa ja jäistä, mutta ei ollut ehtinyt vielä pakkautua liukkaaksi. Pitkospuut olivat hyvässä kunnossa ja koristeltu kaunein puutolpin. Tummien leppien ja harmaiden haapojen rungot olivat vastatuulen puolilta lumessa, saaden aikaan kauniin murretun värimaailman häikäisevän sinisen taivaan kanssa. Rytien pehmeät tupsut lämpimässä värimaailmassaan ovat minulle ehdoton mielikuva Viikistä, jossa tuli lapsena talssittua vuodesta toiseen lintuja bongaillen. Minulla ei ollut kiikareita mukana, mutta linnut ovat silti mieluinen katselun aihe. Niitä näkyikin runsaasti: naakkoja, variksia, tali,- ja sinitiaisia, musta,-räkätti,- ja punakylkirastaita, peippoja, urpiaisia, vihervarpusia, isokoskeloita, kanadanhanhia, käpytikka, sinisorsia, merilokkeja ja sulaa vettä lahden ylitse etsivä, trumpettikonserttia pitävä laulujoutsenpari. Voi olla, että Lammassaaressa pitää alkaa käymään keväisin kuuntelemassa lehdossa laululintujen ääniä ja syksyisin seuraamassa vesilintujen muuttoa, jos yksi talvipäivä takasi näin vilkkaan siivekkäiden liikenteen.
Lammassaaren pitkospuut olivat hauska taival kävellä. Siniset varjot lumen ja rytimeren ruskean kanssa olivat miellyttävä väriyhdistelmä ja kasvillisuuden suojelema hiljaisuus keskikaupungin kiireestä Vanhankaupungin suvannon toisella puolella rauhoittava. Mokka nuuskutteli menemään häntä pystyssä vetovyössä ja kolmen metrin hihnassa. Vastaantulijoita väistimme "vierelle"-käskyllä ja koira siirtyi näppärästi oikealle puolelleni, palkkana meillä oli itse tehtyjä kalkkuna-kaura-nautapullia. Pitkospuilla mahtuu hyvin ohittamaan ja kävelemään vaikka kaksi ihmistä vierekkäin, siitä kiitokset kaupungille. Kun ruovikkoseikkailun päätteeksi tuli valinta kääntyä oikealle tai vasemmalle, valitsimme oikean, koska en ole koskaan muistaakseni käynyt Kuusiluodolla. Alkuun vaikutti siltä, etten löytäisi sieltä mitään inspiroivaa valokuvattavaa, mutta miten olinkaan väärässä! Mustan jään täplittämästä kalliosta selvittyä löysimme pienen, huteran laiturin, jossa pääsimme kuuntelemaan jäätyvän meren paukahtelua ja rätinää. Mokka oli erinomainen malli tänään, vaikka en uskaltanut irrottaa hihnaa siistimpien kuvien toivossa. Paikka toimii ainakin kahdeksan metrin etäisyydellä, mistä olen todella hyvilläni ja hieman ihmeissäni, koska emme ole kovin systemaattisesti treenanneet paikalla oloa. Pelkkää istumista senkin edestä.
Kuusiluodon lepikkö oli kaunis valkoisen lumen ja syvänsinisten varjojen värittämässä auringonvalossa. Vietimme hyvän tovin siinä vain kivellä istuen ja kuunnellen merta, lahden ylitse matkaavan kaupungin hiljaista hurinaa ja uteliaiden tiaisten sirkutusta, Mokka välillä keppejä rouskutellen tai kuoppaa kaivaen, kunnes kylmyys alkoi nipistellä sormissa ja näin pakkasen syöneen puhelimen akusta jo ison palan. Lähdimme takaisin päin, mutta tiesin että tulemme tänne ehdottomasti uudelleen. Olen kaukana talvesta nauttivasta ihmisestä, mutta jos meri jäätyy tänä vuonna (muillekin kuin pähkähulluille pilkkijöille), niin jääkävely kyllä houkuttelee aina. Liekö se avaruus, tila ja äärettömyys joka houkuttelee ujonkin persoonan maailman keskipisteeksi.
Hetken mietin kävelenkö Latokartanoon, mutta kello lähestyi kahta ja kultainen hetki alkoi olla käsillä, jonka jälkeen hämärä tulee joulukuussa kuin veitsellä leikaten. Yritin vilkaista Pornaistenniemen lintutornia, mutta lukiolaisikäisten nuorten ryhmä oli täysin vallannut sen, joten se suunnitelma haudattiin ja lähdimme Viikinrantaa kohti etsimään bussipysäkkiä. Mokka torkkui lyhyen bussimatkan takaisin Kontulaan, jonka ostarin aina yhtä eksoottisen läpikävelyn jälkeen olikin taas aika lenkittää muut manssit. Niin aktiivinen, vilkas ja riehakas rotu kuin tämä onkin, ne on kiitollinen lenkitettävä, sillä ovat yhtä paljon kesän ja lämmön perään kuin minä. Toinen puolentunnin kiekka tytöille ja yliväsyneen Mokan yrityksen saada sohvaralleja jälkeen kävivät kaikki maate sohvalle, jossa mietin elämänvalintojani kävellä 10 kilometrin lenkki bursiittivaivaisella lonkalla ilman talvivarustusta ja kunnon kenkiä. Valinnat päätyivät tilaamaan pizzan fiksumman kaupassa käynnin sijaan.
Tästä päivästä mieleen jäi leppien runkoja maalanneen hileisen lumen välinen kontrasti, Viikinrannan kauniit, punaiset tiiliskivirakennukset, rytimeren hiljaisuus, pätevästi käyttäytyvä haastava nuori koira, luojankiitoskaveriniosaaommella-koiran tassut pelastavat töppöset, narisevat pitkospuut ja paukahteleva, höyryävä meri. Keltainen valo koivujen rungoilla, puiden kehystämät kapeat polut, utelias mustarastas, laulavat laulujoutsenet, "vain melkein kaaduin kalliolla ja paskoin tonneja maksaneen kamerani" -hetki kallion laella, piskuinen laituri ja sen keltainen pelastusrengas.