Mikä on manchesterinterrieri?
Rotu itsessään on turhankin aliarvostettu ja jäänyt parrakkaiden ja vielä aktiivisesti metsästyskäytössä olevien terriereiden varjoon. Melkeinpä tavallinen ja vaatimaton ulkomuoto sekoittaa sen katukuvassa pinsereihin ja harva kysyjä on koskaan kuullutkaan manchesterinterrieristä. Toki myös itse "terriyryys" asettaa haasteita, sillä myös manssi on terävä ja äänekäs, kiihtyen nollasta sataan nanosekunnissa, vaikka suurimmalta osin rotu on monia terriereitä pehmeämpi ja herkempi. Tällä on valitettavasti myös kääntöpuolensa, sillä terävyys ja pehmeys eivät ole helppo yhdistelmä koiran luonteessa. Tietynlainen reaktiivisuus ja impulsiivisuus mielestäni kuuluvat manssiin, niiden täytyy reagoida nopeasti saaliiseen, jonka koira yleensä tappaa kiinni saatuaan. Rodusta on puhuttu myös hälyttävänä vahtikoirana ja se myös näkyy ja kuuluu manssissa, äänenkäytön lisäksi varautuneisuutena tai epäluulona vieraita ihmisiä kohtaan etenkin kotioloissa. Julkisella paikalla liikkuessa manssin kuuluisi olla enemmän välinpitämätön eikä koskaan aggressiivinen tai arka. Haukkua saa mutta ei purra.
Arjessa pidän mansseja melko hajuttomina ja helppoina. Ne eivät sekoa päivistä, kun ei tapahdu mitään erikoista ja talssitaan vain remmissä parin tunnin kävelyt metsässä mutta ne lähtevät heti mukaan mitä keksinkin. Omissa mansseissa onkin hyvä off-nappi, eli kotona ollaan rauhallisia eikä hypitä pitkin seiniä tai maanisesti vaadita tekemistä. Nuorin reikäpäinen Mokka kun saa juosta sydämensä kyllyydestä 45-60 min koirapuistossa, niin se on tattispala loppupäivän. Silti siitä on 4h patikointiretkelle tai 6 kilometrin vetolenkille ilman että se ei jaksaisi samaa settiä seuraavana päivänä. Mielestäni manssin kanssa voi harrastaa erittäin monipuolisesti ja se on helppo koulutettava, jos jaksaa panostaa positiivisiin metodeihin nojautuen.
Rotu on kylmällä säällä puettava, lämmintä manssit taas rakastavat yli kaiken. Pienestä geenipoolista huolimatta manssista kärsii sanoa sen olevan perusterve rotu. Luustoja kuvataan vähän, mutta lisääntymässä määrin. Lonkat ovat suurimmalta osin A-B, muutamia C-tuloksia löytyy. Kyynärät ja polvet enimmäkseen nollaa, selkämuutoksia on vähän eikä ne ole suuria. Sydämiä ultrataan äärimmäisen harvoin, kuunteluista ei ole löytynyt hälyyttäviä, rotuun kokonaisuutena vaikuttavia sairauksia. Autoimmuunisairauksista omiin silmiin on osunut eniten erilaiset iho ja turkki-ongelmat: alopecia ja allergiat (vai herkkyydet?) sekä SLO, joka vaikuttaa koirien kynsiin. Rodussa on hyviä synnyttäjiä ja emokoiria. Pieniä pentueita (1-3 pentua) syntyy aikalailla sama määrä kuin keskikokoisia pentueita (3-6 pentua), yli 7 pennun pentueet ovat harvinaisempia. Joitakin syöpiä esiintyy yleensä jo yli 8-vuotta täyttäneillä koirilla, mutta ei vielä niin että voitaisiin puhua rodun yleisenä riesana. Huonoja hermorakenteita on jonkin verran, toisinaan kodinvaihto auttaa, mutta valitettavasti on myös lopetukseen menneitä mansseja aggressiivisen tai epäluotettavan luonteen vuoksi. Onko taustalla ollut kipua käytöksen syynä… aina ei voi tietää.
Mansseilta suositellaan yhä tutkituttavan vWD1-geeni, joka on verenvuototauti, missä veren hyytymistekijät ovat puutteellisia tai puuttuvat. Itse olen tutkituttanut vain yhden omistani (Naava, vapaa), joten siltä saralta pitäisi kyllä aktivoitua. Luonnollisesti sairaan koiran huomaa paljain silmin, mikäli koira saa vertavuotavan haavan eikä veri hyydy tai hyytyy heikosti. Kantajia voi käyttää jalostukseen, mutta kahden kantajan yhdistelmä omaa riskinsä.
Tiivistettynä manchesterinterrieri on varsin kelpo aktiivisen ihmisen koira, joka pelaa ja kukkuu kuten koiran kuuluisikin. Niillä on oikkunsa eikä kyseessä ole sosiaalisin kaikkien kaveri, mutta omalle perheelleen ne ovat sielunjatke. Yhteen on vaikea jäädä - jos oikein huonosti käy, niitä saattaa löytyä kotoa pian neljäkin.
https://www.manssi.net/
