Olen rakastanut koiria niin kauan kun muistan. Ennen omaa koiraani hoidin kaikkien mahdollisten naapureiden ja tuttujen koiria, ja luin kaikki koirakirjat, mitä kirjastolla oli tarjota. Vasta 2001 kevättalvella elämääni saapui sekarotuinen, Virosta tuotu katukoira Aku, joka oli haiseva karvainen räksyttävä, arka koira, joka lykättiin vain hihnoineen päivineen käteeni ja käskettiin viemään pois. Aku avasi minulle isoimman oven koiramaailmaan: me kävimme mätsäreissä ja harrastimme agilitya kun HAU (Helsingin Agility Urheilijat) olivat vielä lapsenkengissä. Akusta tuli Kaverikoira vuonna 2010 ja se eli pitkän, toiminnantäyteisen ja rakastetun elämän melkein 17-vuotiaaksi asti.

Manchesterinterrierit veivät minut mukanaan rotukoirapiireihin, ja huh huh, millaiset piirit ne ovatkaan. Kokeilimme kaikkia mahdollisia harrastuksia Merlinin ja Marvelin kanssa, ja kiinnostus koiriin vain kasvoi, lopulta siinä määrin että vuonna 2015 kävin Koirankasvattaja-kurssin ja sain kennelnimeni. Ensimmäinen pentue kenneliini syntyi vasta 2019 ja vaikka toisinaan mietin rotukoirakasvatuksen järkevyyttä, tässä sitä edelleen ollaan ja yritetään parhaansa. Ehkä parasta mitä koirat ovat minulle antaneet itsensä lisäksi ovat ystävät vuosien varrelta - oli kyseessä sitten valjakko, viehe, taakanveto, agility, näyttelyt, ne kaikki ovat jättäneet tuttuja ja kavereita elämääni tähänkin päivään asti.

Koirien ulkopuolella olen työskennellyt lähihoitajana päiväkodissa lastenhoitajan ja henkilökohtaisen avustajan roolissa, mutta elämäntilanteet pakottivat toiseen suuntaan. Kotona harrastan ahkerasti valokuvaamista sekä luovaa kirjoittamista ja luonto on minulle erityisen tärkeä.

Laura Niska, Helsinki 2018